Heinäkuisena keskiviikkona, 8.7, YLEn radiouutiset ja TV 1:n ajankohtaiset aamulähetykset käsittelivät kevyen musiikkimme nykytilaa. Todettiin, että vallitseva todellisuus on jakautunut kahtia. Radiouutisten ääniesimerkeissä rinnastettiin kaksi asiaa. Kaupallisten radiokanavien musiikkitarjonta ja tanssilavojen musiikki.

Johtopäätökseksi tuli tuo kahtiajako. Radioiden soittolistoista vastaaville tai tanssitalojen ja lavojen tanssimusiikkitarjontaan perehtyneille tilanne ei ollut uutinen. Suomi on ollut jo kauan kahden kevyen musiikin todellisuuden maa.

Rinnastuksessa käytettiin esimerkkinä kaupallisten radiokanavien toisistaan poikkeamattomien lähetysvirtojen musiikkeja. Ilman sen pahempaa potkua omaan nilkkaan, olisi vertailuun voitu ottaa mukaan myös Radio Suomen ja YLEn alueradioiden arkipäivien musiikkitarjonta. Kanavien soitetuimpien kappaleiden listat eivät juuri poikkea toisistaan.

Koti- ja kesämökkiradioissa soi sama, lähinnä suomenkielinen, iskelmään eri astelukulmillaan kallellaan oleva popmusiikki. Se on valtavirtaa, jolla seilaavat myös saman tyylilajin ulkomaiset listahitit.

Mielenkiintoa ja hämmästelyä herättänyt juttu ei vastannut kysymyksiin, miksi ja kuinka kahtiajako on syntynyt. Syvempi paneutuminen olisi osoittanut kuinka suuresta kevyen musiikin kulttuurirepeämästä on kysymys ja miten laajalle sen vaikutuslonkerot polveilevat.

Otetaan lähtökohdaksi tämä teesi. Ihmisten musiikkimaku kehittyy ikävuosina 15-24. Se säilyy pääosin samanlaisena läpi elämän. Tästä on tieteellisesti tutkittua näyttöä.

Menetetyt ikäluokat

Mainosrahoitteiset, kaupalliset radiokanavat suuntaavat musiikkitarjontansa varhaisnuorille, nuorille ja nuorille aikuisille ja keski-iän kynnyksellä oleville. Ikäjakauma kattaa keskeisesti vuodet 12-40. Sen ikähaitarin suomalaiset ovat vahvasti edustettuina kaupallisten kanavien kuuntelijoissa. Jos siis mieltymyksesi poppiin tai popiskelmään syttyivät 15-vuotiaana, olet kanavalla todennäköisesti vielä 40-vuotiaanakin. Se aiheellinen, kahtiajakoon liittyvä kysymys kuuluu: Miksi ei – kaupallisen YLEn täytyy tarjonnallaan kilpailla noilla ikäryhmämarkkinoilla?

YLEn kilpailevaa tarjontaa on perusteltu pyrkimysellä saada edellä mainitut väestöryhmät kuuntelemaan myös YLE-kanavia ja synnyttää näin kuuntelusuhde, joka jatkuisi myös nyt nuorten ja keski-ikää lähenevien vanhetessa. Toteutus on sitten sekä ohjelmapolitiikkaa että musiikkipolitiikkaa. Onko se myös realismia tämän päivän kymmenille radiokanaville pirstoutuneessa kevyen musiikkiin todellisuudessa, on pohdinnan arvoista.

Tarjonnan sisältövalinnat tekevät siihen ohjeistetut ja nimetyt henkilöt. Ei anoyymit tahot. Tällöin tulevat mukaan ohjeistuksen lisäksi valintaan vaikuttavina tekijöinä ao. henkilöiden ikä, yleinen kevyen musiikin tuntemus, muu ammattillinen osaaminen ja omat mieltymykset. Radio Suomen kuuntelijoiden keski-ikä on muistinvaraisesti 58-59 vuotta. Eläkeläisiä on jo noin 1,3 miljoonaa. Hekin YLEn kuuntelijoita.

Palaan musiikkimieltymysten syntyyn ja otan kolme esimerkkiä.

Nyt 60-vuotiaat olivat 20-vuotiaita vuonna 1975. Suomi soitti ja kuunteli silloin tällaista suomenkielistä tarjontaa: Erkki Junkkarinen / Ruusuja hopeamaljassa, Marion / El Bimbo, Fredi / Avaa sydämesi mulle, Katri Helena / Vasten auringhon siltaa, Erkki Liikanen / Evakkoreki.

Nykyiset 65-vuotiaat olivat kaksikymppisiä vuonna 1970. Listoilta löytyvät mm. nämä: Irwin Goodman / St. Pauli ja Reeperbahn, Markku Aro / Hyvännäköinen, Matti ja Teppo / Kissankultaa, Markus / Vain kotka lentää aurinkoon, Katri Helena / Ei kauniimpaa.

Nyt 70-vuotiaat saavuttivat kahdenkymmenen vuoden iän vuonna 1965. Heidän musiikkimuistiinsa jäivät mm. nämä kappalet: Katri Helena / Puhelinlangat laulaa, Lasse Mårtensson / Nousevan auringon talo, Kari Kuuva / Tango Pelargonia, Eino Grön / Mustalaisprimas, Reijo Taipale / Vaaralliset huulet.

Käyttämäni esimerkit selvittävät, kuinka puheena olevat kahtiajako on vaikuttanut mm. YLEn tarjontaan.

Menetetty kuuntelu- ja tunneside

Arkipäivän musiikkitodellisuus on todella kaukana sen kuuntelijoiden mahdollisista musiikkimieltymyksistä. Huolimatta YLEn kanavien päivittäisestä popmusiikki- ja popiskelmätarjonnasta, kansalliset kuuntelijatutkimukset kertovat, että alle 45-vuotiailla suomalaisilla ei ole juuri mitään kuuntelu- tai tunnesidettä kansalliseen Yleisradioon. Väestöryhmäksi muutettuna heidän määränsä on vähän vaille miljoona. He muodostavat sen kahtia jakautuneen musiikkitarjonnan toisen vaakakupin sisällön.

Popmusiikin synnyttämät mieltymykset eivät rajaudu vain sen kuuntelukulttuuriin, vaan tyylilajin ympärille on syntynyt maailmanlaajuinen bile- ja bailauskäytäntö. Musiikin imussa ei tarvitse jäädä pohtimaan mahdollisia siihen liittyviä askeleita. Työnnyt vaan parketille ja alat liikehtiä kykyjesi sekä rytmitajusi mukaan. Äärirajoilla riehumista kutsutaan grazybailaukseksi. Alkoholipitoiset tisleet madaltavat kynnystä siirtyä baarista parketille.

Pop- ja rockmusiikki sekä siihen liittyvä bailaus vaativat tietysti toteutuakseen riittävät disko-, klubi- tai muut ravintolatilat. Lisäksi po. kulttuuriin kuuluu mittava konsertti- ja festivaalitoiminta. Käsitelty kokonaisuus siis edustaa merkittäviä taloudellisia arvoja.

Mainittujen radiokanavien lisäksi pop-, rock- ja bailauskulttuuri nauttii myös huomattavasta medianäkyvyydestä. Johtavat valtakunnalliset lehdet antavat paljon palstatilaa pop- ja rockgenren laulajille, bändeille ja tapahtumille. Pop- ja rocktähteys niin sanotusti ”rulettaa”.

Tämän kulttuurin uutena aluevaltauksena voitaneen pitää myös sitä, että YLEn televisiouutiset antoivat Antti Tuiskun Peto on irti -shown ja Cheekin paluun keikkatauolta ylittää uutiskynnyksen.

Se toisen soiton Suomi

Rinnastuksena äskeiseen mediajulkisuusesimerkkiin pari poimintaa uutiskynnystä ylittämättömistä tapahtumista.

Dallapé on kansallinen instituutio, joka on soittanut samanimisenä jo 90 vuotta. Se on ainutkertaista myös Euroopassa.

Orkesterin historia on lähes sama kuin kevyen musiikkimme historia. Nykyisen kokoonpanon soittajaringissä on parikymmentä instrumenttiensa ykkösosaajaa maassamme. Osa heistä musiikin tohtoreita ja maistereita. 90 vuotta toimintaa täyttyy tänä kesänä. Kapellimestari ja laulaja Juha Hostikan luotsaamaan kokoonpanoon ei ole toistaiseksi kohdistunut suurempaa mediakiinnostusta.

Finlanders on yksi tanssimusiikkimme ja tanssilavakulttuurimme aivan keskeistä osaajista sekä vaikuttajista. Voimme hyvin puhua alan monin tavoin ansioituneesta lippulaivasta. Kokoonpano on saanut vuosien varrella lähes kaikki alan arvostuspalkinnot. Orkesteri on juhlinut 30-vuotista ”pitkäsoittoaan”, mutta mediahuomio ei ole vyörynyt yli valtakunnan.

Noin 800 000 suomalaista sai hetkessä tietää, että Antti Tuiskulta on ”peto päässyt irti”. Jos rinnastamme tapahtuneen Dallapén ja Finlandersin toimintaan sen vaikutukseen ja historialliseen merkitykseen, niin luiskahdamme järkevyydestä tragikomedian puolelle.

Eri medioiden vähäinen huomio selittyy sillä, että suurimmalta osalta toimittajia puuttuvat iästä johtuen perustiedot siitä toisesta soivasta Suomesta, koska pop- ja rock-suomi on heidän kiinnostuksensa keskeinen kohde.

Sen toisen kevyen musiikin todellisuuden kiinnostamattomuus medioissa kattaa perinteisen iskelmän, tanssitalo- ja lavatoiminnan, laivojen tanssitarjonnan sekä iskelmäsisältöiset konsertit. Poikkeuksena Paulan, Katrin ja Jarin rundit.

Kymmenet ja taas kymmenet bändit ja solistit ansaitsevat pieninä paloina pitkin maata olevaa leipäänsä puheena olevassa todellisuudesta. Korkein kuulemani arvio on noin 500 bändiä.

Alkuperäinen YLEn juttu nosti esille tanssisettien sisällöt. Tässä joukko eniten esitettyjä ja niiden levytysvuodet: Paratiisi -74, Keinu kanssani -54, Ikkunaprinsessa -57, Satumaa -62, Kaksi kolpakkoa -81, Kultainen nuoruus -53, Jätkän humppa -77, Valot -71.

Levytysvuosista on keskimäärin kulunut 40 vuotta. Kappaleisiin liittyvä yhteinen nimittäjä on paritanssisidonnaisuus. Levytysvuosien keskiarvo veisi meidät vuoteen 1975. Edessä olisivat vielä ne mittavat, silloin kuvittelemattomat, kevyen musiikkimme mullistukset, joiden yhtä seurausta, kahtia jakautunutta nykytodellisuutta, on herätty hämmästelemään .

Suomi on muuttunut yhtenäisen kevyen musiikin kulttuurin maasta monenlaisten musiikkikulttuurien tasavallaksi, jonka kuuluvimmat ja näkyvimmät tyylilajit liittyvät pop- ja rockmusiikkiin.

Musiikki on mitä suurimmassa määrin tunnesidonnainen asia. Siksi noin puolentoistamiljoonan yli 60-vuotiaan suomalaisen on niin vaikeaa ymmärtää, miksi he eivät enää kuule kanavilta sitä musiikkia, mihin mieltyivät ollessaan 15-24-vuotiaita.

HEIKKI KAHILA

* väliotsikot toimituksen

LUE myös Heikki Kahilan aiempi pakina